Torstaina pääsin uudemman kerran treenailemaan kisaladulle, mikä tuli tarpeeseen, sillä hiihtotuntuma oli juoksuharjoittelun jäljiltä hieman kateissa. Hiihtelin torstaina rauhallisen lenkin ja tein loppun vielä yhden avaavan vedon lihaksia herätelläkseni. Suksia ei voinut vieläkään luotettavasti testata, sillä kisapäiväksi oli luvassa vesisadetta ja reilusti plusasteita. Valitsin voideltavaksi lähinnä vanhojen kokemusten perusteella pari suksiparia. Lisäksi minulle voideltiin uusi muovipohjasuksi, jonka uskoin olevan märällä ja likaisella lumella hyvä valinta. Kisapäivän sääennusteet pitivät paikkaansa ja katselin perjantaiaamuna kotona ikkunasta rankkaa sadekuuroa hieman epätoivoisena. Meinasin jo pakata sadetakin mukaan, kunnes sade rauhoittui ja ajattelin pärjätä normaalilla lämmittelyasulla. Mukaan pakkasin lenkkarit alkuverryttelyä varten, joka piti suorittaa juosten kunnollisen lämmittelyladun puuttuessa. Olo oli aamulla väsynyt ja lihakset tuntuivat veltoilta, lisäksi hengitystiet olivat ärsyyntyneet ilmeisesti katupölyssä tehdyistä juoksulenkeistä. Näillä lihaksilla olisin tarvinnut nopeahkon kelin, jossa ei tulisi kovin hidasta vääntöä missään maaston kohdassa. Luvassa oli kuitenkin toista ääripäätä, nimittäin yksi talven hitaimpiin keleihin lukeutuva kisa. Suksitesti oli hieman hankala toteuttaa luotettavasti, sillä lähtönumeroni oli viimeisten joukossa ja latu suljettiin 20 min ennen ensimmäistä starttia. Niinpä jouduin odottamaan pitkälti yli tunnin omaa lähtöäni. Tavallinen mustapohjainen ja muovipohjainen suksi olivat luistotestissä samankaltaisia, toisen tuntuessa jossain kohdin herkemmältä kuin toisen. Valitsin muovipohjan ajatellessani ladun kostuvan koko ajan lisää. Verrytellessä luisto tuntui ladulla ihan kohtuulliselta, mutta oman lähtövuoroni koittaessa tilanne ladulla oli muuttunut ja ladun pinta kostunut reilusti lisää. Lisäksi vanhan lumen seassa ollut uusi lumi ei antanut sukseni yhtään liukua. Yritin väkisin saada pituutta liukuun, mutta lumi oli valtavan nahkeaa ja imu suunnaton. En saanut rentoa liukua aikaiseksi ja hiihto tuntui tönköltä. Kuulin väliajoissa olevani Heini Hokkasen kanssa tasoissa ja yritin puskea täysillä eteenpäin. Laskuissa imu oli niin kova, että 1,5 km kohdalla olevassa laskukurvissa ei tarvinnut yhtään jarruttaa, vaan sai lykkiä aivan laskun tyvestä täysillä eteenpäin. Tilanne huvitti minua, sillä olin edeltävinä päivinä harjoitellut hyviä ajolinjoja samaiseen ”kovavauhtiseen” kurviin. En saanut oikein rentoa ja hyvää menoa missään vaiheessa päälle ja siihen nähtien 10. sijani tuntui hyvältä suoritukselta, johon ei pitäisi olla pettynyt. Silti odotin itseltäni ehkä enemmän ja raskaan kelin olisi pitänyt sopia minulle yleisti ottaen paremmin. Jos olisin saanut valita, olisin ottanut lähtöpaikan enemmän alkupäästä, niin kuin Jämillä viime talvena. On helpompi saada kova isku ja henkinen tsemppi päälle kuullessa väliaijoissa menevänsä keulille. Samoin latu pehmenee nousuissa sadan hiihtäjän jälkeen väkisinkin hieman, varsinkin kuin kierroksia on useampia.
 |
| Viestin viejänä ankkuriosuudella |
Lauantain viestipäivä aukeni kauniissa auringonpaisteessa ja mieli on hyvä, sillä olimmehan kisan jälkeen lähdössä samantien kohti pohjoista, valkoisten hankien keskelle Olokselle viikoksi. Tarkoituksena oli seuraavana lauantaina hiihtää 90 km mittainen Hetasta Norjan Kautokeinoon matkaava Saame Ski Race. Mutta ensin oli hiihdettävä viesti alta pois Huhtasuon Hiihdon 1. joukkueen ankkurina. Poisjääneen Milla Saarisen tilalla viestimme aloitusosuuden hiihti nuori Iida Meriläinen, joka joutui kovaan paikkaan raskaassa kelissä. Hän toi viestin vaihtoon sijalla 39. ja Pauliinalla oli edessään paljon selkiä kiinniotettavana. Pauliina ohitteli joukkueita kiitettävästi ja minä jatkoin samaa urakkaa ankkurina. Hiihto tuntui viestissä jo paljon paremmalta kuin edellispäivänä. Yleensä vitosen kisa vain avaa paikkojani ja seuraavana päivänä on aukinaisempaa menoa. Maaliin tulin hyvissä fiiliksissä nostettuani kotiyleisön kannustamana joukkueemme sijalle 13. Oman seuran SM-kisoista jäi kokonaisuudessaan hyvä fiilis, vaikka oma valmistautuminen kisoihin oli puutteellista ja ei siten tuonut parasta mahdollista lopputulosta. Kuitenkin hienot kisapuitteet ja mahtava kotiyleisön kannustus sai hyvälle tuulelle ja antoi motivaatiota kauden viimeisiin pitkiin kisoihin.
Treeniviikko Oloksella oli tervetullut ja nosti kuntoani selvästi lisää. Painotin alkuviikosta määrää, koska kaksi vitosen kisaa viikonlopppuna eivät minua kovasti rasittaneet. Pääsin hiihtämään mieheni Juhan kanssa kahdestaan pitkiä maisemareittejä, sillä äitini oli miesystävänsä kanssa mukana reissussa ja he hoitivat Eetua sillä välin. Oloksen ladut olivat mielettömän hyvässä kunnossa ja pikkupakkasen kelit toivat mukavan luiston pitkiin treeneihin. Kelien ollessa upeita minua harmitti levätä kisaa varten torstaina ja perjantaina, jolloin en käynyt suksilla vaan tein ainoastaan kevyet jalkalenkit. Tiesin levon ja tankkauksen tulevan tarpeeseen, kun edessä oli pisin koskaan hiihtämäni yhtäjaksoinen kisa. Lisäksi säätiedot lupasivat kisapäiväksi rajua vastatuulta luoteesta, joka ennusteiden mukaan olisi 6-10 m/s. Minua pohditutti erityisesti pukeutuminen, kun reitti eteni täysin avoimessa maastossa ilman puiden ja maastonmuotojen tuomaa suojaa. Liian vähäinen vaatetus johtaisi varmuudella paleltumiseen ja keskeyttämisen tarpeeseen. Oli siis puettava mieluimmin hieman liikaa kuin liian vähän. Onneksi Juha pääsi huoltamaan minua Näkkälään 30 km päähän lähdöstä, jossa voisin muuttaa vaatetusta tarpeen mukaan. Suunnitelmani oli vaihtaa Näkkälässä juomapullovyö juomareppuun, jolla pääsisin loppuun saakka. Kaikki oli mietitty tarkasti ja Juha lupasi lisäksi hiihtää Kautokeinosta minua vastaan niin pitkälle kuin ehtisi, arviolta noin 10-15 km päähän maalista. Siellä saisin juomatäydennystä ja voisin halutessani heittää juomarepun pois.
 |
| Saame Ski Racen lähtö Hetasta |
Kisa starttasi Hetan koulukeskuksen urheilukentältä klo 9 pienoisessa lumisateessa. Otin lähdön varman päälle turhia ryntäilemättä. Lähtö sujuikin sulassa sovussa kilpailijoiden kesken kapeasta lähtöalueesta huolimatta. Olin lähdön jälkeen aika takana, mutta vauhti tasoittui tapansa mukaan nopeasti ja pääsin nousemaan hyvin jonossa edemmäksi. Letkasta alkoi pian muodostua pikkuryhmiä ja yritin löytää sopivaa vauhtia etenevän miesletkan, johon voisi liittyä. Yksin hiihtämistä oli syytä välttää tuulisessa kelissä ja mitä suuremmassa ryhmässä etenisi, sitä suosiollisempaa matkan teko energian säästymisen kannalta olisi. Aavistukseni osui oikeaan ja löysin minulle sopivaa vauhtia etenevän miesletkan heti kerrasta. Ryhmä pusersi eteenpäin tasaista vauhtia kovassa tuulessa ja pysyttelin ryhmän alkupäässä toisena tai kolmantena hiihtäjänä. En halunnut mennä kovin taakse, jotta Juha havaitsisi minut Näkkälässä riittävän ajoissa. Repun ottamisen oli onnistuttava 100 % varmuudella. Kaikki meni käsikirjoituksen mukaan, kun Juha pujotti vauhdista minulle repun olkaimen ja sain kamelikyttyrän selkääni. Matka jatkui hyvissä fiiliksissä noin 50 km saakka, jossa aloin tuntea jaloissa väsymisen merkkejä sekä energian loppumisesta kertovaa ”pään huteruutta”. Samalla pieni pelon tunne väsähtämistä alkoi hiipiä mieleeni. Olin kuitenkin varustautunut tilanteeseen ja minulla oli paljon kokemuksia vastaavista heikoista hetkistä pitkissä suorituksissa. Kaivoin repusta kofeiinigeelin ja toivoin sen auttavan jaksamiseen. Olo virkistyi oletetusti ja jaksoin hyvin taas seuraavat 10 km. Siinä vaiheessa ilmeisesti muillakin alkoi olla vaikeuksia, sillä porukka alkoi hajoilla. Ryhmästä karkasi kaksi hyvävoimaista hiihtäjää, norjalainen ja suomalainen, mutta en uskaltanut lähteä heidän matkaansa vielä siinä vaiheessa vaan jäin hiihtämään 4 hengen ryhmään maltillisempaa vauhtia. Jouduin turvautumaan uudelleen kofeiinin voimaan 30 km ennen maalia, jossa yritin muutenkin psyykata itseäni uskomaan jäljellä olevan matkan lyhyyteen. Sain pidettyä positiivisen vireen, vaikka tasaista erämaata näkyi silmän kantamattomiin ja tuuli koetteli varmasti jokaisen mieltä. Kymmenen kilometrin välein olleet juomapisteet sekä 5 km välein olleet kilometriviitat antoivat uskoa matkan päättymiseen aikanaan. Nähdessäni kyltin, jonka mukaan jäljellä oli enää 20 km tiesin selviäväni kunnialla maaliin, joka alkoi ajatuksissani tuntua lähes taivaalta. Odotin vastaan hiihtävää Juhaa siinä vaiheessa enemmän kuin mitään muuta, ja ajatus että saan kevennettyä oloani heittämällä repun pois selästä, oli voimaa antava. Lisäksi Juhan ollessa kannustamassa silloin, kun väsymykseni on suurimillaan antaa minulle aina psyykkistä voimaa. Niin tälläkin kertaa kävi ja viimeiset 10 km meni kuin leikiten siihen nähden, miten paljon voimia oli matkalle jo jäänyt. Lisäksi huomasin sukseni luistavan erinomaisesti lopun pehmeässä nousussa ja voitelun kestäneen erinomaisesti hurjan pitkän matkan. Hilasin vauhtia loppua kohti ja matkaseuranani olleet suomalainen ja norjalainen mies jäivät taakseni ennen loppusuoraa. Ylitin maaliviivan naisten sarjan reiluna voittajana ajassa 4.40, ollen kokonaiskisassa hienolla sijalla 8. Olin erittäin tyytyväinen suoritukseeni ensikertalaisena tuossa kisassa. Parasta kisassa oli itsensä voittaminen koettelevissa olosuhteissa sekä oman henkisen kapasiteetin ulosmittaaminen. Tuo matka läpäistään enemmän mielen kuin kehon voimilla!
 |
| Voittajat saamelaisten kanssa |
Nyt vietän viikon Jyväskylässä kotitöiden ja opintojen parissa, mutta lauantaina lähdemme uudestaan Olokselle, jossa hiihdän Lapponia-hiihdon kaikki kolme osakilpailua Squeezyn joukkueessa. Saan hienon lopetuksen kisakaudelleni ja saan taatusti puristettua ladulle viimeisetkin voiman rippeet. Odotan Lapponiaa innolla, sillä tiedossa on jälleen mahtavan hienoja maisemia erämaisessa luonnossa. Mitä enemmän Pohjois-Lapissa käy sitä suuremmaksi tuntureiden kutsu kasvaa.
 |
| Tunturin rauhaa |
Kevätkuulumisin Sini
