keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Matkakertomus American Birkebeiner worldloppet-kisasta, Hayward Wisconsin

Sitten viimeisen kirjoituksen on ehtinyt tapahtua paljon kaikenlaista. Olen kisannut Tampereen Pyrinnön hiihtojen jälkeen 4 kertaa ja viettänyt viikon USAssa American Birkebeiner Worldloppet -kisan tiimoilta. Olen ollut matkan jälkeen niin väsynyt, etten ole oikein jaksanut motivoitua kirjoittamaan. Jetlag kotiin tultua kesti tasan viikon ja päivällä sain tehtyä vain välttämättömimmät kotiaskareet, kaupassa käynnit ja ruoanlaitot. Jouduin nousemaan aamuisin normaaliin aikaan viimeistään kahdeksalta Eetun tullessa iloisesti herättämään, vaikka uni ei illalla tullut silmään koskaan ennen puolta yötä. Vauhdikas 3-vuotias ei myöskään suo äidille juuri minkäänlaista päivälepoa vaan koko ajan on touhuttava jotain. Siten palautumiseni kovista kisoista ja matkaväsymyksestä ei mene aina yhtä nopeasti kuin vain omasta itsestään huolehdittaessa.

Joka tapauksessa reissu oli mahtava ja päätös lähteä oli ehdottomasti oikea. Minulle tarjoutui mahdollisuus lähteä kokemaan tuo fantastinen tapahtuma Yokon-tiimissä yhdessä toisen jyväskyläläisen hiihtäjän Jussi Simulan kanssa. Tilaisuus tuli aika viime tipassa vain kolme viikkoa aiemmin ja asia varmistui lopullisesti vasta vajaat kaksi viikkoa ennen lähtöä. Ajatus tuntui jännittävältä ja ensin epäröin hieman, sillä en ollut matkustellut paljoa eikä kokemusta ollut jetlagista eikä suurista lentokentistä. Ajatus valtameren taakse lähtemisestä ei kuitenkaan jättänyt minua rauhaan ja tiesin tilaisuuden olevan tarttumisen arvoinen. Lisäksi meistä huolehtimassa paikan päällä oli syntyperäinen suomalainen Minneapolisissa asuva Ahvo Taipale. Ahvo tunsi hyvin Birkebeinerin järjestäjät ja tapahtuman kulun ja hän lupasi kuljettaa meitä paikan päällä ja auttaa kaikessa mahdollisessa. Niinpä rohkaistuin lähtemään reissuun kahdestaan Jussin kanssa, ilman omaa huoltajaa. Olihan minulla vajaa pari viikkoa aikaa tehdä esta-hakemus, pakkailla ja järjestellä pojan hoitoasiat reissun ajaksi mieheni ollessa viikolla normaalisti töissä.

Sunnuntaina 16.2. ehdin tehdä Laajavuoressa hyvän viimeistytreenin, kun hiihdin pk-kisoissa miesten sarjassa vajaan 10 km matkan. Kulku oli kutakuinkin kohdillaan ja olo tuntui perushyvältä, joten saatoin lähteä reissuun hyvillä mielin. Lähtö oli edessä maanantaina 17.2., jolloin matkustimme illalla Helsinkiin ja yövyimme lentokenttähotellissa ollaksemme valmiita tiistaina klo 7 lähtevälle lennolle. Matka eteni KLM-lentoyhtiön koneella Amsterdamiin ja sieltä välilaskun kautta Delta-airlinesin koneella Minneapolisiin. Matka kesti kaikkiaan noin 14 tuntia + odottelut välissä Amsterdamissa, kun Minneapolisista oli vielä yli kolmen tunnin ajo Haywardiin kilpailun maalialueelle, jossa majoituimme. Amerikan tullissa seisominen Minneapolisiin päästyä oli väsyttävä kokemus. Kun tullimiesten tenttauksesta ja jonossa seisomisesta oli selvitty, Ahvo oli meitä vastassa lentokentällä ja lähdimme samantien ajamaan Haywardiin. Matkalla poikkesimme vielä Ahvon Finnsisu-urheilukaupassa, jossa hän myi paitsi hiihtovarusteita ja vaatteita niin myös suomalaisia saunoja. Illalla perillä Haywardissa oli tiedossa tervetuliaisillalinen yhdessä muiden maiden elite-hiihtäjien kanssa paikallisessa ravintolassa. Lopulta majapaikkaan päästyämme kello oli vähän yli iltakahdeksan eli suomenaikaa hieman yli neljä yöllä, joten ei ihme että väsytti, sillä olimmehan valvoneet yön yli. Uuteen rytmiin siirtyminen edellytti vielä parin tunnin sinnittelyä, että unta riittäisi aamuun asti paikallista aikaa.

Keskiviikkona kävimme tutustumassa Birkien reitin loppuosaan, kun hiihdimme 18 km matkan reitin väliltä maaliin saakka. Samalla otin tuntumaan Jussin Yokon suksiin, jotka olivat hieman pidemmät, mihin olin tottunut. Totuin äkkiä 188 cm suksiin, vaikka omani ovat 182 cm pitkiä. Itseasiassa pitkä suksi tuntui hieman rauhallisemmalta hiihtää ja lipui lumen päällä vähintään yhtä hyvin. Reitin loppuosalla oli hyviä nousuja ja pohdimme, miltä kisassa tuntuu tulla niitä. Siinä vaiheessa emme viellä osanneet aavistaa, mitä kisapäivän kelin suhteen on edessä. Illalla kävimme perinteisessä jenkkityylisessä Sawmill`sin saluunassa syömässä mitäpä muuta kuin hampurilaiset ja ranskikset. En malttanut olla tilaamatta myöskään paikallista olutta little-koon ollessa 0,5 l☺.


 Lähdössä tutustumaan latuun

Torstai aamuna olo oli edellisiä päiviä pirteämpi ja jetlag helpottamassa 10 tunnin yöunien jälkeen. Edessä oli Haywardin pääkadulla hiihdettävä 300 m kutsuvierassprintti, jossa hiihdettiin 150 m yhteen suuntaan suoralla kadulla, kierrettiin tolppa ja tultiin sama takaisin. Kisa ei kuulostanut yhtään minun jutultani, mutta päätin osallistua ollakseni hengessä mukana. Periaatteena oli mies miestä ja nainen naista vastaan kisaaminen, jossa häviäjä oli heti pois pelistä. Sain arvalla vastaani heti kovimman mahdollisen naisen, joka jätti minut taakseen näytöstyyliin heti kertalaakista. Jussi sai sentään kisata kaksi kierrosta, koska hän voitti ensimmäisen vastustajansa. Fiilis kisassa oli kuitenkin leppoisa ja oli kokemus sinänsä olla mukana ja tulla huomioiduksi suomalaisena. Kisan jälkeen tarjolla oli jenkkityyliin mahtavat eväät; jättimäiset täytetyt sämpylät, kahvia ja leivoksia sekä amerikkalaista kanakeittoa. Sinä iltana ei enää tarvinnut käydä muualla syömässä. Illalla kävimme hakemassa kisakeskuksesta vielä numerolaput, ja katselimme messualueen kojuja. Esillä oli niin hiihto, juoksu kuin pyöräilykin, tavaraa oli paljon ja niin myös ihmisiä. Käteeni ei kuitenkaan tarttunut mitään ja päätin jättää tuliaisten ostamisen myöhemmäksi. Majapaikkaan ajaessamme huomasimme sääennusteiden käyneen toteen ja lunta oli alkanut sataa suomalaisen mittapuun mukaan huomattavalla vauhdilla. Pyry oli erittäin sakea ja lunta oli jo iltaan mennessä kertynyt 15 cm. Halusin illalla ennen nukkumaan menoa lähteä vielä nauttimaan puhtaasta valkoisesta lumesta, josta Suomessa ei tänä talvena ole ollut tietoakaan ja lähdin pienelle juoksulenkille otsavalon kanssa. Pimeässä maantien vartta juostessani tuli pian orpo olo, kun en nähnyt valon kanssa mitään näkökenttään satavan lumen viedessä kaiken näkyvyyden. Joka puolella oli pimeätä ja omat jälkeni olivat hetkessä peittyneen lumeen. Onneksi muistin, että muutoin hiljaisella tieosuudella oli yksi valaistu talo ennen meidän majapaikkaan kääntyvää tienhaaraa ja löysin sen perusteella takaisin, tähän astisen elämäni sakeimmassa lumipyryssä.

Suksien testausta


Perjantaiaamuna herätessämme lunta oli tullut 35 cm, juuri sen verran kuin oli ennustettukin. En ihmetellyt enää, miksi kaikki puhuivat Haywardissa torstaina melkeimpä vain lumimyrskystä. Saimme kahlata polvia myöten lumessa lopun reissun ajan 150 m matkan edestakaisin isomman tien varteen, kun majoituspaikkamme tietä ei aurattu. Kävimme syömässä puolen päivän maissa norjalaisessa ravintolassa, jossa oli parhaan makuinen koskaan syömäni wrap-kääryle ja jälkiruuaksi vielä perinteiset amerikkalaiset omenapiirakat vaniljajäätelöllä. Lounaan jälkeen halusin tutustua vielä reitin alkupäähän, jossa oli tiedossa latuprofiilin mukaan kovimmat nousut. Ahvo kuskasi minut sähkölinjojen luokse neljän kilometrin päähän lähdöstä, josta hiihdin 22 km kohdalle OO-tienhaaraan, jossa oli pysäköintialueet ja välimatkan huoltorakennus. Katselin hieman epätoivoisesti edessä olevaa latua, johon minun piti lähteä hiihtämään. Ura oli satanut latukoneen mentyä hetkessä uudestaan umpeen ja kova tuuli kinosti lunta ladulle. Halusin kuitenkin nähdä tärkeän alkumatkan osuuden, niin tietäisin reitin kokonaisuudessan huomista kisaa varten. Eteneminen oli todella hidasta nihkeässä pyrylumessa ja nousut tuntuivat suurilta isolla s-kirjaimella. Hiihdin hiljaa, mutta jouduin silti tekemään tarpeettoman kovasti töitä seuraavan päivän kisaa ajatellen. Reissuun meni vajaat kaksi tuntia ja siten arvioitua paljon kauemmin aikaa. Ahvo oli jo huolestunut viipymisestäni huonossa kelissä. Loppuilta meni kisaan valmistautuessa ja tankkaillessa. Urheilijoille oli järjestetty eri puolilla pastabuffetteja ja me vierailimme lähtöalueella Cabelin koulurakennuksessa syömässä spagettia.

Lauantaina kisa-aamuna kello oli soimassa jo klo 5.15, mutta olin ollut hereillä jo ennen sitä. Kisaa edeltävä yö on monesti hieman kevyemmin nukuttu. Aamu valkeni kireässä pakkasessa mittarin näyttäessä -16 celsiusta. Kylmyyttä lisäsi kaksinverroin navakka tuuli. Arvoin aamulla vaatetusta, jolla tarkenisin hiihtää ilman liikaa hikoilua. Valitsin päälle pantavaksi vain yhden windstopper-kerraston kilpatrikoon alle sekä kasvojen suojaksi torvimallisen huivin ja poskiin urheiluteippiä. Asuvalintani osoittautui sittemmin liian kevyeksi ja jälkiviisaana olisin pukenut päälle vielä toisen kerraston, mikä olisi auttanut lihaksia pysymään paremmin lämpöisinä. Ahvo tuli hakemaan meitä jo klo 6 tienvarresta, johon kahlasimme taas polviamme myöten. Autoillessamme kohti Cabelin lentokenttää katselin auton ikkunasta tuulessa huojuvia puita ja minua alkoi jännittää edessä oleva koitos. Jännitin enemmän kylmyyttää ja tuulta kuin itse kisasuoritusta. Kisapaikalla autosta noustessani tunsin tuulen olevan raju ja tuulen suunta täysin vastainen lähtöalueella. Aukea lentokenttä oi pahin mahdollinen paikka tuossa tuulessa ja olin aivan jäässä toppatakki päälläni. Suksia testatessani keli tuntui todella nihkeältä, mutta sain Jussilta lainaan suksiparin, joka kulki kohtuullisesti erittäin nihkeässä lumessa. Uskon, että monella muullakin kilpailijalla oli sama havainto kelin nihkeyden suhteen. Aika ennen lähtöä kului nopeasti ja minulle meinasi tulla pieni paniikki, kun huomasin että olin ottanut autolta vahingossa eri parin sauvat, yhden oman ja yhden Jussin sauvan, joka oli huomattavasti omaani pidempi. Juoksin ruuhkassa takaisin autolle ja onneksi miehet olivat vielä autolla ja sain sauvan vaihdettua oikeaan. Samalla sain myös hieman lämmittelyä, sen jäätyä muutoin turhan vähäiseksi olosuhteista johtuen. Naisten lähtö oli aamulla todella varhain jo klo 8 ja hiihtäjät kutsuttiin lähtöalueelle jo varttia ennen. Katsoin, että muut naiset riisuituivat aikaisin ja hämäännyin itsekin heittämään lämmittelyvaatteeni pois turhan aikaisin. Muutama minuuttikin rajussa tuulessa oli jäätävää. Lopulta lähtölaukaus pamahti ja lähtö tasatyöntäen onnistui minulta hyvin, sain heti hyvän kyttäyspaikan letkassa muutaman parhaan joukossa. Katselin kolme kilometriä tilannetta hieman taaempaa, mutta linjan nousuissa letkan vauhti hidastui ihan kävelyvauhtiin ja lähdin tekemään vetotöitä. Ajattelin hieman venyttää letkaa, jotta naisia tippuisi pois pääjoukosta, joka oli siinä vaiheessa vielä turhan suuri.

Sukset tuntuivat luistavilta erityisesti alavilla kohdilla, jossa pyrin hiihtämään taloudellisesti pitkällä rennolla liuùlla. Reitti oli saatu hyvään kuntoon edellispäivän lumisateen jälkeen ja latupohja oli sopivan kova. Olin ensimmäisen juottoon n. 12 km saakka vetohommissa, minkä jälkeen hiljensin vauhtia, hiihdin sivuun ja odotin, että joku toinen vetäisi hetken aikaa. Halukkaita ei oikein löytynyt, mutta kärsivällisesti sivussa odotettuani Italian Antonella Comfortola tuli hetkeksi vetohommiin ja jatkoin toisena hänen perässään. En halunnut mennä taaemmaksi letkassa, kun odotin 22 km kohdalla tulevaa kirimaalia, jonka voittajalle oli palkintona 500 $. Uskoin, että sprinttiominaisuuksiltaan vahvat USAn naiset, jotka eivät olleet vetohommia siihen mennessä tehneet, veisivät kirimaalin voiton, mutta ainahan pitää yrittää. Edellispäiväinen reittiin tutustuminen osoittautui kuitenkin hyödylliseksi ja muistin hyvin pitkän nousun, joka lähti kirimaalin alapuolelta. Olin siinä vaiheessa hyvissä asemissa ja leveä latubaana mahdollisti Antonellan ohittamisen ja irtioton ylämäkeen. Kuulin hetken aikaa Antonellan seuraavan perässä ja jatkoin kovaa vauhtia kohti kirimaalia. Olo tuntui vahvalta ja huomasin pian äänten takaa vaimenevan ja tiesin voittavani kirimaalin. Maalin ylitettyäni vilkasin taakse ja muut naiset olivat jääneet reilusti. Oli hieno tunne voittaa kirimaali ja uskoin siinä vaiheessa olevani vahvasti kolmen parhaan joukossa lopputuloksissa.

Hengähdin hetken kävelyvauhtia hiihtäen ja odotin, että muut naiset saavuttivat minut. Menin takaisin letkaan hiihtämään Antonellan taakse ja halusin levätä siinä hetken peesaten. Lähestyttäessä kisan puolimatkaa USAn Caitlin Gregg alkoi selvästi toteuttaa suunnitelmaansa ja nousta kohti kärkeä letkan takaosasta, jossa hän oli peesaillut siihen saakka. Porukka oli vieläkin turhan suuri ja vauhtia oli pidettävä yllä, jotta ratkaisut eivät jäisi loppukiriin. Lähdin seuraamaan Caitlinia ja Antonella seurasi minua. Vauhti kasvoi selvästi ja muut naiset alkoivat hieman jäädä. Ei mennyt kauan, kun miesten kärkiletka saavutti meidät yllättävän varhaisessa vaiheessa ja Caitlin iski todella kovalla rytmin muutoksella miesten peesiin. Halusin vastata vetoon ja pysyä mukana, mutta siinä vaiheessa aloin tuntea lihaksissa jäykkyyttä ja huomasin kärsiväni jo tässä vaiheessa energiavajeesta. Tilanne ei ollut hyvä loppua ajatellen ja en uskaltanut repiä väkisin perään vaan jäin Antonella kanssa kahdestaan hiihtämään. Tajusin, että kylmyys oli kuluttanut huomattavasti normaalia enemmän energiaa ja suunnitellut juottopisteet olivat turhan harvassa olosuhteisiin nähden. Järjestäjien pisteillä tarjotut urheilujuomat olivat auttamatta liian laimeita ja minua harmitti, etten ollut ottanut mukaan omaa geelivyötä varaenergiaa varten. Yritin peesailla Antonellaa mahdollisimman paljon, mutta krampit vain pahenivat koko ajan. Tiesin niiden johtuvan kylmyydestä, jota vastaan olin taistellut vetojuhtana pitkiä matkoja. Tuulessa puskiminen letkan kärjessä oli kuluttanut liian paljon voimia ja ehkä kirimaalin irtiotto osaltaan lisäsi hetkellisesti liikaa energianhukkaa. Ajattelin kuitenkin pystyväni vähintään kolmanteen sijaan, sillä muut naiset olivat jääneet taakse jo silmän kantamattomiin, vain Caitlinin ollessa meidän edellä. Siinä vaiheessa en vielä tiennyt, että tärkeä viimeinen juotto, johon olin varannut energiageelin jäisi saamatta. Odotin juottoa Antonellan perässä sinnitellen mahdottoman jäykillä jaloilla, mutta juottajaamme Ahvon tuttavaa Keviniä ei näkynyt missään. Voimat ehtyivät koko ajan lisää ja kilometrit tuntuivat vastatuulessa normaalia pidemmiltä. Antonella näki tilaisuutensa tulleen parin miehen ohittessa meidät ja iski nopeasti heidän peräänsä. Siinä vaiheessa en tahdostani huolimatta enää saanut mitään käskyjä lihaksiin, vaan yritin jollain tavalla selvitä tajuissani maaliin. Tunsin tajuntani hämärtyvän ja päässä ei liikunut enää mitään selkeitä ajatuksia. Onneksi reitiltä ei voinut eksyä ja suuntasin maalia kohti. Huomasin takaa lähestyvän USAn naisen ja roikuin väkisin hänen perässään viimeiset kilometrit. Yritin lopussa olevalla kolmen kilometrin mittaisellä järven jäällä vielä mennä edelle ja lisätä vauhtia, mutta hän seurasi helposti peesissä raatelevassa tuulessa ja silloin tiesin olevani tänään maalissa sijalla 4. Olin voittaja itselleni, kun ylitin lopulta maaliviivan. Jalkani lähtivät täysin alta maalissa, enkä muista milloin olisin aiemmin ollut niin tyhjentynyt energiasta. Toisaalta en ollut koskaan hiihtänyt pitkää kisaa myöskään niin kovassa kylmyydessä ja tuulessa, enkä osannut ottaa riittävästi huomioon kylmyyttä energian tarpeessa. Uskon, että viimeinen juotto onnistuessaan olisi antanut minulle lisävoimia loppuun ja olisin pitänyt takanani USAn hiihtäjän. Mutta onnistunut suoritus on aina kokonaisuus, eikä urheilijana voi vaikuttaa ihan kaikkeen. Tässä tapauksessa juottajamme oli jäänyt jumiin liikenneruuhkaan, eikä ollut ehtinyt varman tuntuisesta aikataulusuunnitelmastamme huolimatta perille.

Maalissa oli hyvä olla ja tuntui hienolta, kun USAn Suomen suurlähettiläs tuli halaamaan minua maalissa. Maaliintulo Haywardin pääkadulla oli kerrassaan upea kokemus. Tunnelma maalia lähestyttäessä oli ennen kokematon. En ollut ollut koskaan vastaavassa huutomyrskyssä ja kannustuksessa. Amerikkalaiset osaavat kannustaa sydämensä kyllyydestä kaikkia urheilijoita ja jokainen saa huomiota osakseen. Kisa oli mahtava, järjestelyt ensiluokkaisia, latu levein, jolla olen koskaan hiihtänyt ja ihmiset todella sydämellisiä. Tiesin tämän kokemuksen jäävän mieleeni loppu elämäkseni. Erityisesti naisten oma lähtö ja aalloittain porrastetut lähdöt eri luokissa toimivat täydellisesti näin isossa kisassa. Mielestäni lähtöjen porrastus pienempiin ryhmiin olisi hyvä idea muihinkin massahiihtoihin, sillä se lisäisi urheilijoiden tasapuolisuutta ja auttaisi kaikkia pääsemään paremmin oman kuntonsa mukaiseen suoritukseen, alun jonossa seisomisen sijaan.


Norjalaisessa ravintolassa

Kisan jälkeen ruoka norjalaisessa ravintolassa maistui ja tyhjät tankit alkoivat täyttyä. Kävimme ruokailun jälkeen vielä tapaamassa paremmin Suomen suurlähettilästä ja muita suomensukuisia amerikkalaisia. Lisäksi meille tarjoutui illaksi mahdollisuus mennä suomalaiseen saunaan amerikkalaisen perheen luokse, jonka isällä oli suomalaiset sukujuuret. Kokemus oli hieno ja sauna todella perinteinen tummasta hirrestä rakennettu jykevä rakennus, jossa oli perinteiset suomalaiset löylyt. Saunan jälkeen suuntasimme vielä palkintojuhlaan Haywardin keskustassa olevaan juhlatelttaan, jossa oli musiikkia ja juomatarjoilua.

Välikirien voittajat

Kotiinlähtö oli edessä seuraavana aamuna klo 8, jolloin lähdimme ajamaan Minneapolisiin. Pyörähdimme Minneapolisin reunalla olevassa suuressa ostoskeskuksessa, joka oli minulle liian suuri enkä osannut oikein shoppailla erikoisliikkeistä mitään. Onneksi löysin yhden tavallisen kaltaisen vaatekaupan, josta sain tuliaisostokset tehtyä. Ennen kotimatkaa kävimme vielä Ahvon kotona 2-kerroksisessa suomalaisessa hirsitalossa ja katsastamassa Minneapolisin hienot fis-kriteerit täyttävät ladut, joita myös Ahvo oli ollut rakentamassa. Suuntasimme lentokentälle Minneapolisin ja St Paulin kautta paikkoja katsellen ja muutamaa upeaa rakennusta ihmetellen. Edessä oli vielä pitkä kotimatka yön yli matkustaen. Ajatus Helsingissä lentokentällä vastassa olevasta perheestäni auttoi kuitenkin jaksamaan pitkän lentomatkan.

Lopuksi haluan osoittaa erityiskiitokset suksimerkki Yokolle ja Yokon tiimille, jotka tarjosivat minulle tätä matkaa ja mahdollistivat reissun toteutumisen sekä Jussille ja Ahvolle, jotka muodostivat tärkeän tukilenkin paikan päällä! Pieni pala sydäntäni jäi Haywardiin ystävällisten ihmisten keskelle. Omalta kohdaltani voin sanoa, että kertomukset American Birkebeinerin uskomattomasta ilmapiiristä eivät ole tuulesta temmattuja. Toivottavasti saan joskus vielä tilaisuuden kokea sen uudelleen.



Ahvo ja Jussi Haywardin sulalla pääkadulla, johon ajettiin lumet yhdessä yössä.

Matkamuistoista nauttien Sini